2012-01-26 - 11:13 p.m.

Menen elokuviin ensimmäistä kertaa eromme jälkeen, ja minua pelottaa. Olen oppinut yhdistämään elokuvissa käymisen ja ylipäätään elokuvien katsomisen sinuun; olen kiintynyt siihen tapaan, jolla voin niitä seurassasi kommentoida ja jakaa. (Olen voinut jakaa. Jaoin. Whatnot.) Valitsen Varaston, koska se on kotimainen komedia; epätodennäköinen vaihtoehto jota olisimme yhdessä menneet katsomaan.

Selviän trailereista ihan hyvin, mutta kun valot sammuvat, muistan että nyt ottaisin sinua kädestä kiinni ja puristaisin. Ja sitten kuiskaisin korvaasi miks nää alkutekstit näyttää näin tv-elokuvalta? Ja sen jälkeen miks tää koko elokuva näyttää näin tv-elokuvalta? Ja meinaan mennä paniikkiin.

Mutta sitten alan katsoa elokuvaa, koska se onkin hauska. Sellaisella pidäkkeettömällä tavalla, joka ei yritä liikaa olla hauska tai amerikkalainen, vaan hyvin suomalaisella tavalla, jossa sanotaan välillä perkele tai vitun vitun vittu. Ja se on hulvaton. Siinä on Juha Muje, joka on aina hykerryttävä (jollain piilotetun homoseksuaalisella tavalla), ja Vesa Vierikolla on suuri parta, ja Minttu Mustakallio syö maksamakkaraa suoraan tuubista, ja Hannele Lauri näyttää enemmän Itäkeskuksen pubiruusulta kuin yksikään Itäkeskuksen pubiruusu.

Selviän.

Kuu on hauraanohut sirppi musteensinisellä taivaalla. Näyttää siltä, että sen voisi poimia käteensä ja paiskata rikki katukiveykseen. Kerätä muruset rikkalapioon ja varistaa paperikoriin.

Psykiatrini käyntikortti on kirjoitettu Comic Sansilla, ja hän näyttää juuri sellaiselta naiselta, joka kuvailee itseään räväkäksi. Hän hymyilee koko ajan ja sanoo Ai kauheeta! niin kuin tamperelaiset, ja yllättävää kyllä pidän siitä.

Hänkään ei osaa silti vastata kysymykseeni siitä, milloin nämä kuukauden kestäneet jokaöiset painajaiset loppuvat. Ne, joissa laitan käteni vatsallesi, ja vielä aamullakin muistan, miltä ihosi tuntuu.

yesterday once more - tomorrow never dies